Aamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista kylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta yötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia kynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa yhteisessä suuressa joulusalissa.
Myöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon monista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen juhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä täyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset verkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja ajajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi harmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja siinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja hattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä maahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi huoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.
Viimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin seisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä, kopistellen heiniä turkistaan.
— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.
— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii hevonen, näyttää niin täydeltä.
— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä
— Taitaa olla siellä.
— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä toinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.
— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä tulilla.
Varonen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.