— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana katsella asuinpaikkaa.
— Aijotko ostaa omituisen maan?
— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla…
Kusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa kuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä sydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle pitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi tilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä markkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari pienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli kaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä toisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan kuin Kustolle luotu emännäksi.
Nämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten olisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan. Nytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän sanoi:
— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei ensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut, että ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi, kun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi veli, puhunko oikein?
— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika jakaa.
— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja sovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä; siinä vaan kuluu.
— Koetetaan.
— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen puoleen.