Hevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään ja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen. Mikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka viimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan majailla matkamiesten mukana.
Mikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta virstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti ryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita vastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli saanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.
Tie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin että reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.
Viimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui kuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko tirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se ei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin että turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä päättyi sileä tiekin.
Mikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen aika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.
— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.
— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen hallitsen, Mikko vakuutti.
Häntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen sisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan hyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään. Tyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin uunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja sitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.
— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.
— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.