— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan tuvassa lämmittelemässä.
— Käydään vaan.
He olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan rapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän, jonka pisti Mikon käteen.
— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.
— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä panen hevosen kiinni ja sipullan leivän.
Katri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja asettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.
… Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen päällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi ne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla kyökissä kahvilla tai syömässä… Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on kaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla lailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla… Lauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle… kirjava kissa… Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki lämmittelemään… Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä sängyssä joku nukkumassa.
Katri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.
— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.
Jos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.