— Entäs jos en antaisikaan ruokaa semmoiselle kirkossa käyttäjälle.
Pian Katri kuitenkin leppyi ja kertoili huvikseen toisille, miten hän pappilan tuvan penkillä istui ja lämmitteli.
Omena ja Kaunikki.
Tuolla syrjässä sydänmaalla on pikkunen puro ja siinä pikkunen silta, tekaistuna pienistä kellespuista ja sillan yläpuolella lahonut myllykötterö, joka syksyin ja keväin nuhraa muutamia jyväsäkkiä jauhoiksi.. Lienee se siihen rakennettu jo aikoja ennen, koska puro oli saanut nimekseen Myllypuro. Kun sitten myllyn kohdalle mäelle loismies tehdä kötäsi pienen mökin, antoivat sille nimen Myllymäki ja toista, vuosien päästä rakennettua mökkiä tuolla sillan takana, vähän ulompana, kutsuivat Sillantaan mökiksi.
Nämä olivat niitä yksilehmäisten mökkiä, eikä ollut oikeata heinämaata yhdellekään, täytyi keräillä notkelmista ja vesakoista. Myllymäellä oli ollut lehmä jo useita vuosia ennen kuin heidän naapurissaan Sillantakana. Se oli Omena nimeltään, joka sai viettää pitkät talvet erakko-elämää pikku navetassa, jossa vaan joskus kävi ihminen ruokaa antamassa. Syystalvella oli vielä annoksien väliajat pitkiä ja heinät huonoja, sammalisia takkuja. Mutta kevätpuoleen elämä tuntuvasti korjautui. Hoitaja hyräili tyytyväisenä, kantoi vesakosta nyhtämiään voiheiniä eteen ja keitti juomavedessä hyviä piertanonurmia.
Omena ei saanut tietää, mistä syystä se on tämä parempi elämä, eikä sitäkään arvannut, kun hoitajansa aina muutamain päiväin päästä painoi kädellään Omenan kylen kuvetta ja kuunteli. Vielä se nytkin kuunteli ja tiesi jo lohdutella lapsiaan, jotka paljasta kuivaa kakkua nakertivat, että kohta saatte maitoa, Omena tuntuu.
— Maitoako tuntuu? kysyä höksäytti joku lapsista.
— Niin.
— Missäkohti?
— Sarvessa.