Se oli lapsista saman tekevä, tuntuipa sarvesta tai korvasta, kunhan saavat maitoa. He hypähtelivät ilosta ja muistelivat menneen keväisiä juuston syöntiä. Joku oli muistavinaan senkin, että hänen kuppiinsa ensiksi ammennettiin.
— Minunpaan kuppiin ensin ammennettiin, huusi kolmivuotias pojan tallukka moneen kertaan, vaan kun toinen ei joutunut puhettaan peruuttamaan, sai se kuivalla leivän kannalla otsaansa.
* * * * *
Sillantaan mökin lapset eivät osanneet puhua entisistä mitään, sillä Kaunikki oli vasta vasikasta kasvatettu. Ensimäisen kesänsä se kuppelehti pienessä haka-aituuksessa pellon kupeella ja kun lapset menivät sinne marjoja poimimaan, juosta potkaisi se keppimäisillä säärillään luokse ja hamuili nuoltakseen. Lapset nyhtivät heiniä sen suuhun ja ajelivat toverina pois kärpäsiä, joita kaikkia ei töpömäinen häntä saanut eroamaan, vaikka kuinka kiireelle olisi huiskinut kupeelta toiselle. Kun lapset palasivat kotiin, tahtoi se työntäytyä veräjäpuiden välitse mukaan, vaan kun ei päässyt, jäi se rauhattomasti pyörähdellen toiselle puolen ammumaan. Vähän aikaa ammuttuaan siirtyi se lähi vesakon juurelle, johon kyhnähti kyljelleen ja odotti juomisen tuojaa pihasta.
Toisena elämänsä keväänä sai Kaunikki pienen rautakellon kaulaansa ja pääsi yhteiselle, aitaamattomalle laitumelle. Ensi päivänä tapasi se Omenan, joka oli paneutunut keskelle ahoa lepäämään ja siinä märehtien toiseen kertaan pureksia jauhatteli keräämäänsä ruohoa. Kaunikki tajusi tämän olevan samaa sukua ja läheni pelokkaasti. Toinenkin katseli lepopaikaltaan, hierasi vielä muutamia kertoja hampaitaan yhteen, painoi ne sitten vastakkain, jolloin kuului pieni kutkaus kurkusta. Omena nosti kylkeään koholle maasta, ponnisti takajaloillaan takapuolen ylös, jolloin etupuoli oli vielä polvien varassa. Se nousi nähtävästi vierastaan tervehtimään. Tämä näytti olevan hyvin armoilla, niin ettei Omena viitsinyt sille niskaansa jännittää vihan merkiksi, joten hän tavallisesti teki, jos joku suurten karjain lehmä häntä rohkeasti lähestyi. Nyt hän vaan vähän haisteli ja kääntyi elatuspuuhiinsa, ruohon latvoja hampsimaan, siirtyen mättään väliltä toiselle. Kaunikki ryhtyi samaan toimeen, seuraten vähän jälempänä. Sillä tavalla heidän tuttavuutensa alkoi ja muina päivinä jo odottelivat toisiaan. He olivat ystävyykset täydelleen ja nuolivat aholla toistensa kaulan alusta ja otsakarvoja, kun oli joutilasta aikaa.
Iltasilla olisi Kaunikki mennyt tuonne Omenan kotiin, yhteiselle savulle köllöttämään, vaan mökin vaimo käännytti aina sillalta, tai kujalta pois ja hyvitellen hutisteli menemään kotiinsa. Se oli Kaunikista vähän ikävätä, kun siellä kotona eivät tehneet savua, niin kuin Omenalla oli. Ystävällisesti ne kyllä puhelivat ja ruopottelivat piha-aidan yli korvan juuria ja antoivat suolavedellä kostutettuja vesiheiniä, mutta sitten sai painautua lepäämään mihin parhaaksi näki. Niin se kului toinen kesä kuleksiessa milloin vihannoita vesakkoahoja, milloin taas solkikoivuisten vaarain rinteitä, tai vetisiä puron rantoja.
* * * * *
Oli sateinen päivä syyspuolella, kun ne viimeisen kerran tapasivat toisiaan tänä kesänä. Huomenna veivät Omenan toisaanne päin niittyaitaan. Kaunikki kävi vielä ulkometsässä ja käveli joka ahon ja notkon, jossa olivat ennenkin käyneet ja aina kuunteli kelloa, vaan kun ei tavannut toveriansa mistään, tuli keskellä päivää huutaen kotiin. Ikävä siellä oli muutenkin. Ruoho oli lopettanut kasvunsa, siitä oli vaan enää jälellä lyhyt tynkä, hyvin mehutointa sekin, jota täytyi jyrsiä paljo enempi, niin ettei tahtonut jaksaa kävellä. Lehdetkin kellastuivat puissa. Lehmistä oli nyt navettaan tulo melkein yhtä mieleistä, kun keväällä pois pääsy. Vapauskin vanhentuu ja yksinäinen pieni navetta on silloin taas terve tullut.
Kevättalvella tuli jo Kaunikin vuoro hoitajoitaan hyvittää ensimmäisillä juustoilla, vieläpä he saivat päälliseksi puninkirjavan vasikan. Tyytyväisyys loisti mökin asukasten kasvoilla, kun he muutamana aamuna puhaltelivat oman Kaunikin antamaan juuston liemeen. Nyt sille kannettiin parhaita piertanoheiniä eteen ja ripauttivat vähistäkin jauhovaroistaan kourallisen juomaveteen. Lapset juoksivat useammin kuin ennen navetassa ja hyppelivät äitinsä kupeella, kun se tuli täyden maitokiulun kanssa tuvan puolelle.
Keväällä kun lumi alkoi vähetä mailta ja aurinko lämpimästi paistoi usein auki jätetystä navetan ovesta, heräsi elukoissa muistoja menneestä kesästä, ja irti pyrkivän kiihkolla ne ravistelivat kaulaimiaan ja kurkun täyteisellä aammunnalla ilmaisivat hoitajille vapauden halunsa. Hoitajat lohduttelivat kohta päästävänsä ja kantoivat eteen mitä vielä oli ladon nurkkaan säästynyt. Mutta ei nyt enää entiset ruuat maistuneet, niitä teki mieli vihaisesti viskellä ja tallata.