Tuli se viimeinkin tuo pihalle laskun päivä. Ilosta hypellen riensi Kaunikki lähiaholle ja sinne tänne juoksennellen aina ammua huilautteli. Lienee muistellut menneen kesäistä kumppaniaan, vaan ei sitä siellä näkynyt. Liika levotonta oli vielä ensi päivänä metsässä olo. Puolen päivän aikana täytyi päästä kotiin katsomaan mitä siellä näkyisi. Huomenna oli jo metsään meno vakavampaa, joutipa vähä syömäänkin, vaikka aina piti katsoa ja kuunnella. Vihdoinkin kuului tuttu kellon kalkatus puron sillalta päin. Kaunikki lähti juosten vastuukseen. Sieltä tuli Omena kömpelösti hypähellen, sillä se oli vasta ensi päivää ulkona. Ne olivat kumpainenkin niin hyvillään, ett'eivät tietäneet millä lailla alkaisivat tämän kesän ensi yhtymisensä. Ei löytynyt sen sopivampaa keinoa, kuin asettaa otsat vastakkain ja olla puskevinaan, vaikka ei toinen tahtonut toistaan takaperin. Siinä vaan vähän kalistelivat sarvia yhteen ja sitten alkoi Kaunikki nuolta Omenan kaulan alusta. Iltasilla olisi Kaunikki mennyt Omenan mukana, mutta hoitaja tuli hakemaan ja vei omaan kotiin, jossa nyt tänä kesänä tulijaispalan lisäksi tekivät lastuista savuavan tulen, jonka kupeella oli mieluinen seista, sillä aikaa kuin lypsäjä sujutteli nännien neniä ja hyvitellen hyräili; minäpä lypsän Kaunikki piikaa.

* * * * *

Ensi päivinä kävivät mökkien asukkaat vuorotellen paimenessa, vaan kun alkoi näyttää että routa on jo lopuilleen sulanut, saivat mennä paimenetta. Nyt he taas kahden kävelivät missä halutti. Ruokaa oli vielä vähältä, vaikka olisi kävellyt kuinka kaukana. Painautuivat muutaman päivän iltapuoleen ahoilta tuonne puron varrelle päin, että jos sieltä löytyisi paremmin. Olikin siellä vähän runsaammalta, vaan mauttomampaa ja maa upotteli jalkain alla. Kaunikki hamuili ahnaimmin ruokapaikkoja ja porkkaili puron rantaa, jossa veden ympäröimillä mättäillä kasvoi pitempiä heinätappia. Jalat tahtoivat puuttua saveen, mutta sujuttelemalla ne sieltä irtautuivat, siksi että sai muutetuksi. Heinämättäät houkuttelivat yhä eteen päin, vaikka puron pohja muuttui pehmeämmäksi. Muutettava jalka puuttui yhä lujempaan ja sitä vetäessä upposi vielä enemmän, eikä enää yksikään liikahtanut. Kaunikki teki hurjan hyppäysyrityksen, mutta vaipui aloilleen ja alkoi vajota. Kaulansa ojenti se pitkälle ja apua pyytävästi ynisten katsoi Omenaan, joka puron partaalta, muutamain askelten päästä katseli toverinsa vaaraa. Ei se Omena osannut tulla apuun, alkoi vaan ynistä vastaan, ikään kuin kehoitellen pois pyrkimään. Kun kehoituksesta ei näyttänyt tulevan apua, kovensi Omena ynymisensa ammumiseksi ja kaateli päätänsä toisen kerran Kaunikkiin ja sitten kotiin, joka jo näkyi tuolta ylempää puron takaa. Mökin vaimo siellä jo odotteli Omenaansa ja veteli pitkän heleitä säveliä "tui Omenata kotiin", joka iltakajeella raikui mäeltä mäelle. Kutsuttava vastasi monella täysi-äänisellä ammunnalla, lähtemättä kumminkaan kutsua kohti. Vaimo uskoi Omenansa kohta tulevan ja teki odotellessaan tulen lastukasaan, peitellen päällystä mullalla, jotta antaisi savua enemmän aikaa. Mutta savu sai vaan kiemurrella tyhjälle tarhalle, ei sen tarvitsija tullutkaan. Vaimo kaijutti vielä pari pitkän pitkää "tui kotiin", mutta sai entistä kiihkeämmän ammunnan vastaan, eikä kellon kieli kuin joskus kalahteli, vaikka se lerkuttelisi astunnan mukaan, jos kerran olisi tulossa. — Mikä sillä nyt on, kun noin seisottelee ja ammuu, ihmetteli vaimo ja alkoi kävellä alas puron sillalle päin. — On sillä joku este, päätteli hän puron vartta tullessaan ja houkutteli vielä muutaman matkan päästä tulemaan pois, kun ei olisi viitsinyt vetistä puron vartta tarsia. Mutta Omena vaan seisoi paikallaan ja osoittavasti ynyä hyrritti puroon päin.

— Herra ihme, siunasi vaimo, kun huomasi missä naapurin Kaunikki oli. Samassa alkoi hän kiirehtiä mökilleen ja lähetti sieltä lapsia juoksuttamaan sanaa Sillantaan mökkiin, että tietävät tulla hätään. Siellä oli joukot typertyä säikäyksestä aivan toimettomiksi, kun luulivat että heidän vaivalla kasvattamansa maidon antaja on jo henkensä heittänyt. Siitä ne kumminkin tointuivat ja juoksivat voimainsa takaa lasten viittaamaan suuntaan. Siellä oli jo naapurin mies vyötäröisiään myöten purossa nostamassa ja se olikin jo tarpeen, sillä Kaunikista ei näkynyt enää kuin vähä selkää ja päätä. Nähtyään kotijoukkojaan, ynyä hyräytti Kaunikki pyytävästi.

— Vielä se toki virkoo! huudahti Sillantaan mökin vaimo ja arvelematta hyppäsi veteen päätä kannattamaan.

Olipa siinä tietämistä saada Kaunikki irroitetuksi savikosta, mutta kun mökkien väki pani kaikki voimansa liikkeelle, saivat sen kumminkin. Hellimmät tunteet oli sen hoitajalla, niin että vähä väliä pyyteli miehiä nostamaan hellävaraa. Sittenkun Kaunikki oli kuivalla maalla, kertoi naapurimökin vaimo, mitenkä Omena oli tänne jäänyt seisomaan ja ammumaan.

— Vai Omena se oli niin viisas ja hyvä, että pelasti meidän Kaunikin, ihmetteli vaimo ja kävi kiitokseksi ruopasemassa Omenan korvantausta, se kun siinä lähellä seisoi ja katseli.

Kotiin tultua oli Kaunikki pestävä savesta ja peiteltävä vaatteilla, kun se kylmän kolokassa vedessä oli ruvennut värisemään. Itku hyrähti vaimoraukalta, kun hän sitten kiulu kädessä kyyristyi lypsämään ja ajatteli, miten ikävältä tuntuisi, jos nyt tähän iltaan olisi loppunut se vuosia toivottu ilo, olla lehmän omistajana ja saada ammentaa lasten tuoppiin piimää omasta piimäkorvosta. Hän tahtoi laulaa: "minäpä lypsän Kaunikki piikaa", mutta ei voinut tällä kertaa saada heleätä ääntä.

Naapurit.

Savolainen ja Tenhunen asuivat naapureina. Heidän peltojensa aidat juoksivat yhteen, mutta talojen väliä oli kilometri, ei päälle eikä vaille, sen näki selvästi siitä, kun maantien kilometripylväät seisoivat molempain talojen kohdalla. Tenhusen talon kujan suulla seisoi vielä toinen muhkeampi pylväs, jonka yläpäätä kaunisti kaksi valkoiseksi maalattua lautavyötä, joka oli siinä kievarin- eli majatalon merkkinä. Tenhunen oli ijäkäs, karski näöltään ja käytökseltäänkin, ei kumartanut viranomaisia herroja ammattinsa eduksi, vaan käski niiden ottaa tuon merkkipylvään selkäänsä, jos ei heille kelpaa majatalon järjestys.