Tenhusen naapuri, Savolainen, oli paljon nuorempi, kekseliäs tekemään silloin tällöin pieniä tepposia, mutta muuten vakava kuin luostarin pappi.
Ohran kynnön aikana, aikaisin aamusella, meni Tenhunen naapurinsa rajaa vasten olevalle pellolle siementä kylvämään ja käski kyntömiesten tulla perästä siementämään. Yhden saran hän ennätti kylvää, kun näki naapurinsa Savolaisen kävelevän sinne väsyneen ja tuiki totisen näköisenä.
— Huomenta, tervehti se raukeasti, jouduttuaan saran toiseen päähän.
— Huomenta, huomenta, vastasi Tenhunen, oikaisten selkäänsä ja korjasi samalla kylvyvakkansa kannakehihnaa. Etkö sinäkin jo ala siemeniä syytää näin kauniina aamuna.
— Pitäisihän tässä niitäkin syytää, sanoi Savolainen, kohottaen olkapäitään. Mutta minulla on ollut vähän rauhaton yö, kun matkustavainen tuli siihen keskellä yötä häiritsemään.
— Minkä tähden se ei tullut kievariin? sanoi Tenhunen, rypistäen kulmiaan.
— Mikä tuolla lienee ollut, kun se siihen vaan tuppautui, selitti
Savolainen.
— Etkö sinä sanonut, että tuolla on kievari?
— Eihän sen kanssa tule puhumisesta mitään, joka on "ummikko", ei osaa suomea, ei halaistua sanaa. — Ne ne ovat parhaita tollukoita, kiivastui Tenhunen naapurinsa puolesta. Niiden, moseroiden, kanssa sitä on välistä pääsemättömissä.
— Eläs enää sano, vahvisti Savolainen. Jo minä olen siitä tänä yönä uhoon yhtynyt… Ja sitä vartenhan minä tänne tulin, että jos sinä, hyvä naapuri, tulisit vähän avuksi sitä puhuttelemaan.