—Käy sinä viemässä.
—En minä.
—No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.
Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi eivätkä annakaan.
Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.
—Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.
—Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.
—Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.
—En minä anna sitä.
—Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi mökkiläinen.