Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon. Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot. Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki" joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.
Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos olisi vähän lisää".
—Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.
Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain voisi.
—Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois tuvasta.
Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan, ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.
—Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.
—Tehän sen tiedätte.
—Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.
—Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.