—Mitä lie kuulunutkin, vaan sanohan kelle tytölle olet noin kirjoittanut?
—Olen minä kirjoittanut joskus tytöillekin, vaan en tuolla lailla kellekään.
—No, kuka sen on osannut noin kirjoittaa?
—Kuka lie kirjoittanut, vähäkö niitä on vihamiehiä. Joilla on sellainen äkä minulle ja kun eivät tiedä muuten voivansa mitään, niin ne ovat matkineet minun käsialaani ja sitten hieroneet sen noin vanhan näköiseksi, selitti Petu niinkuin ainakin vääryyden kärsinyt.
—Kyllä taidat lorista, epäili Viija.—Kuka se niin osaava olisi ollut?
—Vähänkö niitä on, kun ne oikein miestuumasta rupeavat toista sortamaan.
—En minä vielä usko sitä, sanoi Viija ja meni arkulleen, josta toi kirjenipun ja heitti sen Petun eteen.
—Tuossa on nuokin!
Nyt täytyi Petun heittäytyä hyvin surkeaksi ja hän oikein rukoustamalla taivutti Viijaa uskomaan, että se on tuo kirje valhetekoa.
—Elä puhukaan, teroitti Viija yhäkin.—Sano vaan mitä kulusi tekevät, niin ensi perjantaina mennään tekemään ero tervaksista.