—Ei niistä puhuta mitään, sanoi Petu, koettaen kääntää koko asian nauruksi.
—Täytyy tulla, sano vaan heti.
—Enkä sano. Ikävähän sinulle kuitenkin tulee ilman minua. Ja sitten ne nauraisivat, että saatiinpa pitää narrina.
—Tässäpähän nähtäneen, sanoi Viija, eikä antautunut sen enempää puheisille.
Pahoilla mielin sai Petu lähteä kotiinsa. Erojaiskäden lyönti oli Viijan puolelta sellaista paiskaamista, ettei se ollut ollenkaan rakasta, vaan pikemmin rautaista.
—Tule perjantaina pappilaan, oli viimeiset sanat sulhaselle.
—En tule, eläkä tule sinäkään, oli viimeiset sanat morsiamelle.
* * * * *
Ennen tuota eroperjantaiksi uhattua päivää tuli Tuomelan emäntä Kivirannalle kyläilemään, omaisiakin kun vielä olivat ja siihen lisäksi monet monituiset kutsut Reetalta. Talo ei näyttänytkään tulevan kovin paljon kulumaan tämän omaisen olosta, sillä emännän eväskirstu oli niin laitojaan myöten lastattu makuisimmilla ruoka- ja juomatavaroilla, ettei vielä viikonkaan päästä olisi viimeinen kannikka käsiin käynyt, vaikka kaikki joukot olisivat siitä syöneet. Emäntä ja Reeta olivat keskenään niin hupaisen ystävällisiä kuin ikinä olla voi, ja nuoria niitä hypitettiin kuin kukkasia kämmenellä. Viija ei mitenkään ymmärtänyt, että emäntä tietäisi mitään hänen uhkauksistaan. Ensi päivänä ei puhuttu mitään sinnepäinkään vivahtavaa, toisena jo meni emännän puheet vähän siihen suuntaan.
Viija istui ompelemassa ja hänen olkapäähänsä nojaten katseli emäntä syrjästä ja silloin sattui hänen suutaan syyhyttämään.