Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat he mitä ensiksi tarjotaan.
—Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa kahvia juodessa.
—Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä ottanee.
—Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.
—Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.
—No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.
—Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?
—Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.
—Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?
—Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.