—Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.
—Jo vaan manattiin.
—Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija.—Ei tuo liene Petun käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta se…
—En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta puhumaan.—Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna vaatetta päällesi.—Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä olen niin varma kuin…
—Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.
—Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että pitäisi mennä kahvia keittämään.
Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.
—Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija huomaisi.—Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu.
—Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla äänellä.
Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.