—No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.
Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan. Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei kasvojen juonteista saa suurta selkoa.
Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.
—Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.—No, elä seiso Santtu, onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin … näytäpä tuota noille vieraille ja vaiheta.
Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin, asettui yhteen kohtaan.
—No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun kelloni kanssa yhdessä.
Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.
—Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä tämä on nimeltä?
—Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut jotain säilytettävää.
—Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".