—Kyllä minä ymmärsin… Vaan eiköhän viskata kelloja.
—En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.
—No myö sitten.
—En myö, se maksaa sata markka.
—Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan itsellesi tuota tämän talon tytärtä.
—Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti vähän nauruun menevän.
—Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle kihloista, selitti kirjuri.
—En anna, se särkee.
—Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se vai ei.
Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.