—Mihinkä paikkaan ne sitten jäivät? kysyi Viija uteliaana.
—Sinne jonnekin lähitienoolle, sanoi emäntä. Eiköhän ne sitten vielä olisikaan tänne joutuneet.
Emäntä näytti vähän pettyneeltä toivossaan.
Viija ei jaksanut kysyä enää mitään. Hänen mieleensä jysähti niin pahoja ajatuksia, ettei hän ikinä olisi tahtonut kuulla tuota kertomusta. Matkan varrella tulleet aavistukset selvenivät vastustamattomasti ja katkeroittivat ennestäänkin karvasta mieltä. Vieras huomasi tämän mielenmuutoksen, mutta luuli sen tulevan siitä, ettei Viijalla ollut kaikki tarpeet tasaisin häntä hoitaa. Emäntä lähti kohta pois kehoittaen Viijaa heillä käymään vuorostaan.
Aholle kävelemään riensi Viija, ettei ennättäisi muita tulla hänen yksinäisyyttään häiritsemään.
Minä olen kaikkein onnettomin, vaikka minua onnelliseksi ylisteltiin, ajatteli hän.—Vieläkö minä sitä osaan uskoa… En minä osannut valita sellaista, joka minuakin rakastaisi… Voi, kun ei tätikään tuota sanonut, eikä ollut vastaan…
Pienoinen joki juoksi tuolla muutaman matkan päässä. Sinne ohjasi Viija askeliaan ja istuutui partaalle. Päätä tuntui kivistävän ja koko ruumis oli kuin kuumeessa. Viija ajatteli, että kun olisi iso koski tuossa edessä.—Ei, ei! huudahti hän ja siunasi itseään.—Kun olisin yksin … mutta…
Kauempaa hän ei uskaltanut viipyä tuossa paikassa, sillä se tuntui nyt niin vaaralliselta, eikä tiedä, jos muutenkin voimat väsyvät. Täytyi rientää takaisin ja mennä aittaan vuoteelle.
Loisvaimo tuli vähän päästä aitan ovelta ilmoittamaan, että karjan kellot jo kuuluu mäen alla.
—Minä olen kipeä, ilmoitti Viija. Ettekö saisi tällä kertaa niitä yksinänne hoidetuksi.