—Vai kipeä, surkutteli vaimo.—Ehkä ne vaivoin saapi, mutta eiköhän pitäisi lähettää kotiin sanaa.
—Ei, ei, kielsi Viija. Kyllä minä jo aamuun paranen.
—Antaa sitten olla, sanoi vaimo ja meni töihinsä.
Aamuun paranemisen toivo meni hukkaan. Vähissä voimissaankin hän nousi toveriksi, vaikka se oli vaikeata.
—Kyllä te olette aivan nähtävästi kipeä, päätti vaimo.—Laitetaan toki sana, että tietävät tulla hoitamaan.
—Ei, ei saa laittaa, epäsi Viija niin vakuuttavasti, ettei vaimo osannut muuta kuin ihmetellä itsekseen.
Liikkeellä olo teki Viijan voimista lopun. Hän oli vähällä kaatua ennenkuin pääsi vuoteelleen. Vaimo ei taas malttanut olla kysymystään uudistamatta, mutta kohta hän katui, sillä sairas kielsi sen niin ihmeen rukoilevasti ja koetteli nousta ylös. Silloin vasta vaimo osasi ruveta selittelemään, ettei pidä nousta, kyllä ne lehmät tulevat hoidetuksi ja hän noutaa lähimökistä toverin, kunnes Viija paranee. Vaimoparka koettelikin sitten riehkaista muutaman päivän suuren karjan kanssa ja hoitaa sairasta, mutta kun ei apulaisia saanut pitkäksi aikaa, kävi se työlääksi.
Tuli taas jokin puolustus ja niinpä vaimo uskalsi mennä esittelemään sananvientiä ja ilmoitti kierrellen:
—Tänne tuli vastikään yksi vanha, köyhä vaimo voita keräten ja se kai menee täältä teille päin.
—Kuka se on? kysyi Viija, nostaen päätään.