—Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi perijä koko pesässä.
—Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.
Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen naurahti:
—Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.
Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.
Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän sedän vai tädin luokse asumaan.
—En minä tiedä, sanoi Viija.
—Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan kuulemaan heidän puheensa.
Arolainen selitti.
—Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.