Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.
—Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.
—Rohveetoille.—Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.
—Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin suuttumaan.
—Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan, jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta, kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni, sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.
—Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.
—Kyllästyn minä sellaisesta…
—No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule
Tiinakin.
—Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.
—Eikö kelpaa täällä?