—Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi ollenkaan … kaikkea onnea toivoisin … kovin hyviä ihmisiä olivat vanhempasi … tulkoon sinusta vielä parempi!
Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot, joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti matkalle.
Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.
Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.
—Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.
—No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai punainen.
Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään. Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.
Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä sukanneulettaan tuvasta.
Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä itsekukin ajatuksensa.
—Milloinhan Viija tulenee takaisin.
—Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.