Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita, ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta poikimisen merkkejä.
—Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija seisoen pieni heinätukko sylissä.
—Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen tuoja kuin äidillesi.
Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta, kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri härkä tulla möyrittää".
Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".
—Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.
—Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.—Vaan peltoja niillä on paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään. Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä olen".
Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin pukki ja pässi.
—Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte tekopalkat Lassille?
Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty sitä mukaa kuin ne oli saatu.