—Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.
—Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?
—Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?
—Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan… Mutta laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin palkoilleni?
Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa, täti, voikakkua.
—Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?
—Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.
—Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja lähti kakkua antamaan.
Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan lehmäin nimiäkin.
—Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.