—Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.
—Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.
—Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.
—Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä maistaa.
—Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.
Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää, että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.
* * * * *
Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen kesälintu.
—Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita. Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan vesissä silmin.
—Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat, itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".