Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa toisiinsa.
—Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä olette.
Ei tullut lisää.
—Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja mykkiä.
—Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä.
—Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette, tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.
Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi pappilaakin vähän koivujen keskeltä—kaikki huoneet maalatuita. Pienten kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa. Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle.
—Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta.
—Missä? kysyi Viija.
—Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän tuolla laidalla hautausmaata.