—Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi joku kirkkomiehistä.
—Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan…
—Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä.
—Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö.
—Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi
Mestarin Saara.
—Vai niin … vai tämä se on!… Kyllä minä nyt… Taisihan tämän isä olla vähän sukujakin minuun… Joko tämä on vanha?
—Vasta seitsemännellä.
Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai seitsemännellä.
Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina vähän väliä tarkasteli.
—Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija.