—Aivan kohta.
—Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan emäntä.
—Jokohan jäisitte, sanoi Reeta.—Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä.
—Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin, puheli Tuomelan emäntä.
—Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla, myönsi Reeta.
Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa. Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei hänen isänsä antanut ohjaksia.
Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta ostettu.
Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse. Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä, niin että kaulasuonet pullistuivat.
—Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti
Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle.
—Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa kävelemään.