Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo kirkkoon.
—Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin, ehdotti Tuomelan emäntä.
Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä muokkasi vehnäpullaansa.
—Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut milläänkään, lohkaisi hän itse.
Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois.
—Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta.
Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo avioliittoon.
—Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan.
—Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan.
Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan lähtevän näköisenä.