—Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi kirjoittamaan … lukeahan tämä osaakin.
—Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä "riivailemisia" niillä vaimonpuolilla on.
—No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan tarvitsevansa, kiivastui Arolainen.—Jos niin ajatellaan, mitä me ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin silloin se työ meni hukkaan.
—Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle tekemistä, sanoi Tuokko.
—Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen.
—Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan.
—Kyllä selitän.—Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen … ennätin sinne viedä lasten eväslaukun.
Viija lähti heti.
—Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen.—Esimerkiksi siinä on kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa.
Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi: