—Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita tarvinneet.
Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa. Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen yritys raukesi.
III.
Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa. Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi alkanut vaatia saalistaan pois.
Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki, että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka, Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin muitakaan.
Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.
Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se. Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.
Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui Liisan seuraan.
Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina. Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan nauravuudesta.
Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora, silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet, sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni kuuluu.