—Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.
—Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan sieluakaan.
Se oli pöytäpuheiden päätös.
Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa. Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään. Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.
—Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.
—Siinä oli keuhkotauti.
Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa laulua:
"Soudetaanpa Sorolaan, pitkä on matka tätilään. Täti leipoi suuren leivän, pani paljo voita päälle."
Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.
Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi. Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen. Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa. Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin antaja, joka katseli päältä.