Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.
—Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki
Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.
Viija tuli luokse ja kysyi:
—Mitäs teille kuuluu?
—Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti Tiina.—Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi… No, elkää nyt kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman omaiseni kanssa… Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä. "Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen… Kiirekö on… No, niin … minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta… Ota vaan pois… En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään… Pappiko tulee… No, pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.
Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan, se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa. Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui puheensa lopputotuudeksi:
—Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden … jumalaata kenenkään puolta pitämättä … että sinä olisit maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä, Kotaniemessä kaikin puolin.
—Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan, sanoi Viija.
—Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän tuulen suunnat.
Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi, kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen Santun hevosessa.