IV.
Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas, juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.
Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain voisi miellyttää.
Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut aivan kuin nuoreksi.
Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa käydessä.
Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.
—Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy tulevan tähän rantaan.
Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.
—Mitäs sedälle kuuluu?
—Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?