—Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan kyydissä, ilakoitsi Mari.
—Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.—Omaisiahan ne ovat, käydäänhän tuon verran kylillä.
—Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?
—En kumpaisestakaan.
—Ihanko todella?
—Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne minusta eli ei.
—No ilmankos toki! huudahti Mari.—Tiedäthän sen aivan arvelematta.—
Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain…?
—Sano toki, myönsi Viija.
—Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.
Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.