Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven, hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä, nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen. Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.
Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa. Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa lattiata ja kattoa myöten — lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin, mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen miehensä.
Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli niitä käyttänyt.
Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen, sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin. Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa. Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna, kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö. Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä, hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."
Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.
Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä. Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." — "Olisipa sangen hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole tilaa." — "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen suoraan eteensä.
Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen luonteensa oli niin onnellisen kevyt.
Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle seurakuntalaiselle, — jollei se auttanut, meni hän itse käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään, nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian ystävällinen kalastajapoikia kohtaan — hänkin sai kirjeen. Pappi kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle — ja sano, että olen seuraava häntä valppain silmin…"
Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen. Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä — Mack tarjosi papille apua, jos hän sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies, aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.
"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."