"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."
"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."
"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa minulle samalla tavoin, että nyt Te tulette."
Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon. Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs — nyt hän kai jouti kuolla, eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon, jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe, pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä voimattomana ja kuolleena!
Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.
Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää tältä päivältä!"
Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.
Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan. Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.
Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.
Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä; molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.