"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"
Rolandsen vastaa olkansa yli: "on kevät, seuraan vuoden ajan myötä."
Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut heidän ohitseen — hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.
Hyvä!
Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut, että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää — hyvästi. Mutta nyt oli tyttö taas häntä odottamassa.
"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi sitä."
Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä sellaisia tupakkakukkaroita!"
"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.
Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut mies!"
Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä, niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."