"Mitä se Teihin kuuluu?"
"Ove!"
"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."
"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."
"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää yötä."
Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"
Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia. Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.
VII.
Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.
Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia, valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi, vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien kuin aurinko ja tähti.