"En saisi niin suurta asemaa."
"Ei, Te olette arvattavasti vielä liian nuori."
Rolandsen hymyili pientä surkeata hymyä:
"Olette joka tapauksessa rakastettava, kun luulette syyksi sen."
"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä, kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla terveisillä."
"Rannikkolaivan kapteeni Henriksen?" ajatteli Rolandsen.
Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa. Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita alas.
Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö. Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.
Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.
Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan. Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi siihen.