"Tehän soitatte kitaraa", sanoi hän.
"Kyllä. Odottakaahan hiukan, niin saatte kuulla, miten taitava olen."
Ja Rolandsen meni noutamaan kitaraa.
Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä, koskapa hän jäi odottamaan.
Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein silmin, kuin nuori tyttö.
"Niin, niin, Jumala olkoon kanssanne", sanoi hän lähtiessään.
"Niin toki onkin", vastasi Rolandsen.
Rouva säpsähti: "Oletteko varma siitä? kuinka niin?"
"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra, mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi kanssamme?"
Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh, eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren keksinnön.