Rouva on punastunut. Pappi sanoo:
"Ei meitä ole useampia… Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä vaivastanne."
Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi vain "kiitoksia toistaiseksi."
Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki kylmässä toukokuun tuulessa.
"Tuossa on siis kirkko!" sanoo pappi.
"Se näyttää vanhalta. Siinä kai ei ole uunia?" kysyy rouva.
"En voi sanoa", vastaa Rolandsen, "mutta en luule."
Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä vierasta miestä.
Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen olento.
Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen, jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.