"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.
"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."
Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.
Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"
"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."
Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole…?" Ja kun hän vihdoin käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."
"Kuka tulee siksi?"
"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."
Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän vain ja läksi.
Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies, joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä — monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja. Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!" mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua. Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa: "ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata." Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika, joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli Enok.