"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.
"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on. Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet — pahoja minä nyt en tahdo muistella."
Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta en minä sitä pyydä."
"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.
"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla kädelläsi."
Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi hän. "Vain muutamia sanoja?"
"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat, mutta en pyydä sitä."
Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä", ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."
Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta. Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.
Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack, jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.