Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.
Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat hiuksista punotut kellonperät — olipa toisilla kultaiset korvarenkaat, loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain pelkkiä hyviä seurauksia.
Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea korvasuojustimissa näinä päivinä.
Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.
Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan. Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta kohtaan oli synnyttänyt — nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!
Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa — ei, ei koskaan. Mack oli huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.
Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä. Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan veneeseen.
"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.
Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.
"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen. Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen taakse.