Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.
Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista, ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän, "elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.
Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi. Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu. Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja polki kuivia oksia mielensä mukaan.
Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista — eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli hän oleva rikas herrasmies — metsään koko rakkaus! Ja hän läksi kulkemaan kotiinsa.
Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." — "Ei kai siellä kukaan", vastaa Elise.
Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut! ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.
Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä. Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa — kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko kiekui.
XI.
Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin — vain hiukan rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.
Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä, voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä maailmassa — ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota. Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.