Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack, välittäjä, oli poissa.

Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut, että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa työstään."

Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja tuoksuvana.

Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän pysyi yhä samana.

Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa — hänen sieramensa värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut. Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä, vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.

Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin iltahetkellä.

Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa, hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"

"Olen", kuiskasi Olga ja purskahti itkuun.

Rouva pysähtyi. "Olga, Olga! ja pitääkö hän myös sinusta?"

"Minä luulen."