Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä, jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas jäävä tyhjäksi.
Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.
Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.
"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan olisin lopettanut ompelemisen."
"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"
Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.
"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.
"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin kauniina."
Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat peilipöydällä.
"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.