Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona — hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä — leipomoa ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli iloinen.
"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"
"Niin, miten sen kävisi?" sanoi pappi myös.
Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack ei malttanut olla kertomatta tätä papille.
Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli — eräällä saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.
XIII.
Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä — nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia merilintuja lenteli hänen ympärillään.
Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.
Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän paholaisen näköinen laihoine naamoineen.
Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene, hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.