Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan kolme muuta soutajaa — puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."
Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä — hänellä oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella, niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken jossakin huoneessa.
Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista asioista — niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.
Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä. Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.
"Hänellä on niin kiire tänä iltana", sanoi vanha Mack.
"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi kuljettaa."
"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin tästä asiasta — meillähän on aikaa huomiseen asti."
"Lähden takaisin puolen yön aikana."
"No mitä ihmettä!" huudahti Mack.
Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin varma ja horjumaton olisi hän oleva.