"Vai niin", sanoi Elise ainoastaan.
"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin sanoihinsa — saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?
"Mutta ette Te nyt ollut niin kauhean ihastunut häneen", sanoi Elise.
Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti — myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen kasvonsa muuttuivat.
"Minne on Teidän suuri tyyneytenne nyt kadonnut?" virkkoi Elise ja hymyili.
Rolandsen mutisi: "Te riistätte sen minulta."
Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi. Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui kyyneleitä — sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"
"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan, sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"
"Enhän toki, enhän toki, en minä ole ollut epäkohtelias hänelle."